Letunpaistoa kynttilänvalossa

Oli kylmä ja pimeä syksyinen ilta. Puut räiskyivät tuvan hellassa, ja mukava lämpö kantautui joka solukkoon. Kattolamppu valaisi askareita. Olin silloin vielä nuori, alle kymmenen vanha.

Vatkasin lettutaikinaa, ja isä asetteli rautaista lettupannua liedelle. Ajattelimme paistaa illan ratoksi kunnon lettuannoksen. Veljeni oli kaverinsa luona kylässä, ja äitini oli mummoa tervehtimässä. Olimme ihan kahden. Isä laittoi rasvan sulamaan lettupannulle, ja minä odottelin malttamattomana vierellä. – Joko nyt saan kaataa? kyselin. Pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen rasva oli sulanut ja ensimmäinen letun tuoksahdus valtasi tuvan.

Sitten isän täytyi lähteä hakemaan veljeäni kotiin. Jäin yksin lettujeni kanssa. Yhtäkkiä tupaan tuli säkkipimeää. Syysmyrsky viuhtoi ulkona ja sähköt katkesivat. Yritin pimeässä etsiä taskulamppua, ja onneksi se lopulta löytyi. Sytyttelin kynttilöitä ja asettelin niitä pöydälle sekä hellan vierelle.

– Eihän tässä hätäpäivää, ajattelin. Kohta veljeni ja isä kuitenkin tulevat. Aika kuitenkin kului ja ulkona tuuli. Oli pimeää. Uunipellit kolisivat ja tuuli vinkui hormiestossa. Pelko alkoi vallata mielialaa. Miksi he eivät jo tule, miksi sähköt eivät tule? Nieleskelin pelkoani ja yritin ajatella mukavia, letunpaistoa ja sitä suloista tuoksua. Aikani odotettua ja kuunneltuani peltien karmeaa kolinaa kattolamppu alkoi vilkkua. Pikkuhiljaa se syttyi ja turvallinen valo loisti tuvan yllä. Olin iloinen ja onnellinen. Minulla oli sähköt. Ja iso lettupino. 

Eija Lehikoinen